Kirjoitukset

Asiakas

Eli kuvaus matkastani Paul Austerin luo Akateemisen kirjakaupan tungoksessa.

EMME ole ainoat, jotka haluavat nähdä Paulin ja Saulin. H-hetkeen on vielä tunti, mutta kaikki istumapaikat aivan lavan edessä olevaa kahta aidattua tuolia lukuunottamatta on viety. Missään ei ole taiteltua aanelosta, jossa se sanottaisiin, mutta tuolien arvokas olemus kertoo, että nämä tuolit ovat varattuja.

Mahdumme ystäväni kanssa kuitenkin seisomaan hyville paikoille, josta on suora näköyhteys lavalle. Seisomapaikkamme herättävät kateutta, ja tunnemme pian selässämme ensimmäiset kärsimättömät tönäisyt.

“Meillä on tänään paljon asiakkaita, joten muistutan, että toisesta kerroksesta löytyy vielä kaksi kassaa, joilla ei ainakaan tällä hetkellä ole vielä paljoa ruuhkaa.”

Tässä odottavassa sumpussa jonottaminen ei liene kenenkään mielen päällä. Mikkiin puhuvalta mieheltä toivoisi ennemmin vakuutteluja siitä, että ilmastointi on täysillä ja että kaikki kyllä mahtuvat, rouva hyvä, lopettakaa tuuppiminen!

Mies ilmoittaa vielä mikkiin, että Paul Auster ainoastaan signeeraa tänään kirjojaan, eikä tee omistuskirjoituksia, jotta mahdollisimman moni ehtii saada nimikirjoituksen. Signeerausjonon kerrotaan muodostuvan keskustelun jälkeen lavasta katsoen vasemmalle.

“Paul Auster signeeraa ainoastaan täältä Akateemisesta tänään ostettuja kirjoja. Kaikki Austerin kirjat ovat tänään 20 % alennuksessa. Tai jos olet ostanut kirjan täältä pari päivää aiemmin, niin kyllä se on ok”, mikkimies vielä täsmentää.

Käytin kyllä tullessani alennuksen hyödykseni ja ostin Austerin kirjan Näkymätön, jota en ollut ennen lukenut, mutta tulin hakemaan nimikirjoituksen hiirenkorville kuluneeseen kopiooni Illuusioiden kirjasta, joka ei ole peräisin Akateemisesta vaan antikvariaatista.

HALUSIN ennen muuttoa keventää kirjahyllyäni ja olin mennyt reppu vanhoja kirjoja pullottaen antikvariaattiin siinä toivossa, että ne kelpaisivat myytäviksi ja saisin jotain rahaa kirjoistani. Myyntiin kelvanneista kirjoista sain yhteensä 11 euroa. Erehdyin kuitenkin selailemaan valikoimaa ennen lähtöäni ja huomioni kiinnitti Austerin Illuusioiden kirja. Jäin lopulta euron velkaa kirjakauppiaalle.

Elokuvaharrastajana ja elokuvatutkimuksesta pitkän sivuaineen yliopistolla urakoineena minua viehättää Austerin kuvitteellinen mykkäelokuvaohjaaja Hector Mann, jonka on uskottu kadonneen 60 vuotta aiemmin. Hänen elokuviaan tutkineelle päähenkilölle kuitenkin paljastuu että mies on paitsi elossa myös kuvannut uusia teoksia kaukaisella ranchillaan. Mutta nyt ne saattavat olla vaarassa.

Kadonneissa elokuvissa on tiettyä taikaa ja mystiikkaa. Muistan kuinka Ruotsin elokuva-arkistossa meille näytettiin mykkäelokuvasta noin minuutin mittainen pätkä, jota oli aikoinaan pidetty siveettömänä ja leikattu lopullisesta versiosta pois. Tänä päivänä miehen ja naisen kaulailu korpin katsellessa vaikuttaa harmittomalta. Se on myös ainoa kohtaus, joka tuhoutuneesta elokuvasta on jäljellä. Illuusioiden kirja leikkii juuri sopivasti tällä mystiikalla. Lisäksi se kuvaa ilahduttavan yksityiskohtaisesti kuvitteellisen Hector Mannin kuvitteellisia elokuvia.

“MEILLÄ on tänään paljon asiakkaita, joten muistutan, että toisesta kerroksesta löytyy vielä kaksi kassaa, joilla ei ainakaan tällä hetkellä ole vielä paljoa ruuhkaa.” Mies käy punakammaksi jokaisen kuulutuksen myötä hapen loppuessa tilasta.

Ystäväni lähettää viestin WhatsApissa, että hänen rakkonsa on halkeamaisillaan. Olemme haluttomia luopumaan hyvistä paikoistamme ja lähetän hänelle emojeja mahdollisimman kuivista asioista. Liekki, liekki, liekki. Nyt ei pitäisi ainakaan lorina tulla mieleen.

“Meillä on tänään paljon asiakkaita…”

On pakko ihailla miehen johdonmukaisuutta siitä, että kaikki tässä kiinteistössä ovat nimenomaan asiakkaita.

Eivät kirjallisuuden ystäviä.

Eivät Auster-faneja.

Eivät edes yleisöä.

Asiakkaita.

PÄÄTELLEN vakavailmeisten pukumiesten sijoittumisesta yleisöön presidentti on pian tulossa. Tarkastelen yleisöä hetken henkivartijan silmin ja lompakollaan kulttuurielämää rahoittavien kukkahattutätien joukosta bongaan heti epäilyttävän oloisen kaverin. Hattu syvällä päässä ja tummat lasit silmillä hän pälyilee ympäriinsä kädet taskuissa. Takki tuntuu pullottavan aivan kuin sinne olisi sullottu jotain.

Olen yhtäkkiä kiusallisen tietoinen siitä, miten helposti tällaisessa väkijoukossa saisi tuhoa aikaiseksi. Lämpimien kehojen vieri viereen sulloutumisesta aiheutunut nihkeä hiki sekoittuu nyt kylmään hikeen.

“Meillä on tänään paljon asiakkaita…”

TUNGE SE MIKKI HANURIISI.

Tällä kertaa mikkimiehen jo tutuksi käynyt spiikki keskeytyy presidentin ja kirjailijan saapumiseen. Kun he asettuvat paikoilleen, lavan läheisyydessä mummeli nousee seisomaan ja viittilöi kaikkia nousemaan ylös kuin kirkossa. On epäselvää kumman keskustelijan takia hän kokee tällaisen tarpeelliseksi. Hänen seurakuntansa nousee. Muut tyytyvät taputtamaan innokkaasti.

Niinistö ja Auster aloittavat vitseillä, joille yleisö nauraa aivan liian pitkään ja hermostuneesti. Pelkään, että koko haastatteluaika menee siihen, että jokainen presidentin ja kirjailijan letkautus, joka on yhtään tulkittavissa huumoriksi, palkitaan pitkillä nauruilla. Yleisö onneksi tasoittuu pian ja haastattelu pääsee toden teolla alkamaan.

Keskittymiseni kuitenkin herpaantuu pian, kun näen sen saman epäilyttävän oloisen hiipparin kuljeskelemassa. Minulta menee täysin ohi, mitä Auster sanoi nykykirjailija Philip Rothin merkityksestä, kun huomaan hiipparin kaivavan reppuaan ja ottavan sieltä esiin – pokkarikameran. Hiippari ikuistaa muutaman kuvan tungoksesta ja häviää taas yleisön joukkoon. Joku päivä minun on tehtävä jotain vainoharhaisuudelleni.

NIINISTÖN heittäessä jokaisen tilaisuuden vakiorepliikin loppumaisillaan olevasta ajasta ryhtyvät jo innokkaimmat tungeksimaan suuntaan, johon olettavat nimikirjoitusjonon muodostuvan. Mikkimies katsoo parhaaksi kertoa vielä, että täällä on paljon asiakkaita ja että kassoja löytyy myös toisesta kerroksesta.

Tungoksesta muodostuu lopulta kaksi jonoa, jotka molemmat etenevät hitaasti nylkyttäen.

Ennen kuin jonottajat pääsevät Austerin kohdalle, on heidän mentävä ohitse Akateemisen kirjakaupan työntekijästä, joka huolehtii, että jokaisella on valmiiksi kirjan nimiölehti auki. Tai tarkastaa, että jokaisen kirja on varmasti ostettu Akateemisesta. Paska. Kaivan repustani juuri ostamani Näkymättämän, avaan sen nimiölehden kohdalta ja kannan sitä sylissäni niin, että huomattavasti resuisempi Illuusioiden kirja sen alla ei näy.

OLEN enää muutaman metrin päässä Austerista, kun harmaantunut nainen toisesta jonosta saa hepulin. Hän ottaa käsistäni kiinni ja huutaa kimeällä äänellä, että minun jononi ei saa edetä enää, sillä hänen jononsa on odottanut paljon pidempään. Turhaan yrittävät ihmiset ympärilläni tarjota paikkaansa jonosta ja rauhoitella naista, että kyllä molemmat jonot etenevät verkkaisesti, vaan nainen huutaa vartijaa paikalle. Vartijaa metrin päässä ei kiinnosta. Nainen palaa paikalleen omaan jonoonsa, mutta huutaa kimeästi aina silloin tällöin.

Huomaan hiipparin jälleen rinnakkaisessa jonossa, jossa hän tunnustelee sykettään sormi kaulavaltimolla. Pohdin hetken, pitäisikö minun tosissani pyrkiä hänen edelleen sitä varten, jos hän todella on salamurhaaja ja haluaisin jutella Austerin kanssa, kun tätä ei ole vielä murhattu. Toisaalta, jos hiippari haluaa viedä jonkun mukanaan tuonelaan, on ehkä turvallisempi olla jonossa hänen takanaan.

Oma jononi tössää. Näen kuinka hiippari kaivaa taskustaan ei kirjaa vaan suttuisen taitellun paperin. Pohdin hetken, onko paperilla kenties kirjan käsikirjoitusluonnostelma, jolle hiippari yrittää saada kustantajaa. En saa ikinä tietää Austerin reaktiota, sillä juuri silloin Akateemisen työntekijä alkaa syynäämään nimiölehtiötäni. Kirja näyttää ilmeisesti tarpeeksi uudelta, että pääsen ohitse.

SIINÄ hän on. Paul Auster, jonka esikoisen New York -trilogian ostin Helsinki-Vantaan lentokentältä, kun matkustin kohti uutta tuntematonta vaihto-oppilasvuotta Tukholmassa. Askeettisessa opiskelijahuoneessani kaltaisteni maahanmuuttajien täyttämässä Tukholman lähiössä New York -trilogialla oli erityinen paikka ikkunalaudalla yrittäessäni oppia uuden kaupungin tavoille. Kaksi muuta ikkunalaudalla ollutta kirjaa (ystävältäni Ruotsiin jäänyt Anaïs Ninin Venusdeltat ja ruotsin opiskelemiseksi hankittu Glädjerapporten) eivät matkustaneet kanssani enää Suomeen.

Ojennan Näkymättömän Austerille.

“Pidän tavasta, jolla kuvaat elokuvia kirjoissasi”, totean ja ojennan nyt vuorostani Illuusioiden kirjan. “Siksi tämä on yksi suosikeistani.”

“Elokuvien kuvaaminen ei olekaan aivan helppoa kirjoissa. Olen iloinen, että pidit siitä”, Auster toteaa.

Fanittamisen sietämätön keveys: oloni on sananvaihdosta kevyt. Hitaasti nylkyttävästä nimikirjoitusjonosta pääsemme huomattavasti ripeämpään vessajonoon.

“Kävin juuri tarkastamassa tilanteen tuolla toisen kerroksen kassoilla, ja siellä on oikein hyvin tilaa ainakin tällä hetkellä”, mikkimies vielä ilmoittaa.

Näen kuinka hepulin saanut harmaantuva nainen poistuu Austerin luota pian minun jälkeeni ilmeisen tyytyväisenä. Poistun Akateemisesta kirjakaupasta.

Niinistön ja Austerin haastattelun voi katsoa kokonaisuudessaan täältä.

Kuva on Tukholmasta askeettisesta opiskelijahuoneestani sen tärkeimmästä kohdasta: ikkunalaudasta.

Advertisements

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s