Kirjoitukset

Demokratiaikonin kuolema

Eli kuinka The Lady ei ole hieno nainen, eikä The Venerable W. ole kunnioitettava.

“TÄNÄÄN on historiallinen päivä nähdä tämä elokuva”, yleisölle kerrottiin, kun huhtikuussa 2012 istuimme Maximissa ja Luc Bessonin elämäkertaelokuva Aung San Suu Kyista The Lady (2011) oli juuri alkamassa viimeistä kertaa pidettävällä Artisokka-elokuvafestivaalilla. Oikeassa alustaja olikin: seuraavana päivänä luimme uutisista, kuinka Myanmarin demokratialiikettä johtanut Aung San Suu Kyi oli puolueineen voittanut täytevaalit ylivoimaisesti.

Muotokuva väkivallattoman vastarinnan symbolista, joka kukkia hiuksissaan kampanjoi maata hallinnutta sotilasjunttaa vastaan, iski nuoreen minään voimalla. The Lady kuvaa ikonin syntyä ja sitä, kuinka ikonisuus tekee Aung San Suu Kyin koskemattomaksi. Sotilasjuntta pidättäytyy tappamasta häntä siinä pelossa, että tekevät hänestä vielä marttyyrin. Edes 15 vuoden kotiaresti ei kuitenkaan riitä painamaan häntä unohduksiin tai himmentämään hänen sädekehäänsä. Jos katsoisin The Ladyn nyt, epäilen, että se tekisi samaa vaikutusta kuin viisi vuotta sitten.

KAKSI vuotta myöhemmin Kiasmassa tunsin oloni jo epämukavaksi Aung San Suu Kyin muotokuvan äärellä. Esillä oli taiteilija Alfredo Jaarin retrospektiivi Kun runous ei riitä. Teoksessaan Three Women taiteilija antaa vertauskuvallisesti kolmelle naiselle ja hyväntekijälle ansaitsemansa parrasvalot, kun heidän piskuiset muotokuvansa kylpevät projektivalaisimien loisteessa. Yksi naisista on Aung San Suu Kyi, mutta tuolloin alkoi olla jo selvää, että hän on joko voimaton, haluton tai molempia puuttumaan maansa rohingya-vähemmistön vainoon.

Siinä missä sotilasjuntta ei edes 15 vuoden kotiarestin aikana onnistunut tuhoamaan demokratiaikonia, teki Aung San Suu Kyi sen lopulta ihan itse parissa vuodessa.

NYT luemme uutisista, kuinka Myanmarissa Rakhinen osavaltiossa armeija ja omankädenoikeuden harjoittajat hyökkäävät järjestelmällisesti rohingyojen kyliin. Kylät saarretaan, sytytetään tuleen ja paniikissa pakenevat ihmiset ammutaan. Viimeisten viikkojen aikana sadat tuhannet rohingya-siviilit ovat paenneet henkensä kaupalla Bangladeshiin.

Barbet Schroederin The Venerable W. (2017) tekee hyytävän selväksi, mikä on tämän etnisen puhdistuksen resepti. Dokumentissa seurataan Time-lehden “buddahalaisterrorin kasvoksi” tituleeraamaa munkkia Ashin Wirathua, joka kiertää ympäri Myanmaria saarnaamassa muslimiväestön vähempiarvoisuudesta. Pelkkään speaker touriin Wirathu ei tyydy, vaan rasismia ja vihaa lietsotaan tiedotusosaston voimin niin sosiaalisessa mediassa kuin katukojuilla anteliaasti jaettavilla DVD:illä. Dokumentissa todistettava väkivalta on hyvin äärimmäistä, mutta rasismi on kaikkialla pelottavan samanlaista. Ahdistava tunnelma käy elokuvan mittaan koko ajan sietämättömämmäksi.

MYANMAR on jälleen paitsi uutisissa myös elokuvissa. Maanantaina kävin katsomassa The Venerable W.:n Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Seuraavana aamuna luin uutisista, että Aung San Suu Kyi oli viimein pitänyt puheen, jossa hänen odotettiin tuomitsevan rohingyojen etnisen puhdistuksen. Sen sijaan hän teeskenteli tietämätöntä sen suhteen, mikä on saanut sadat tuhannet ihmiset pakenemaan Rakhinesta.

The Venerable W. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla torstaina 21.9. klo 21.

Kuva elokuvasta The Venerable W.

Advertisements

Leave a Reply

Please log in using one of these methods to post your comment:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s